Ajatuksia herättävä perjantai

Olimme Johanna Tukiaisen keikalla. Ymmärrän, että neidolla on toistaiseksi liian vähän levytettyä materiaalia kokonaiseen omaan show'hun. Esiintyminen Joensuun Pornopäivillä herätti kuitenkin sekavia tunteita. Mikä tätä maailmaa vaivaa?
Haluaisin yrittää ymmärtää ihmisiä. Pieni psykologi sisälläni tahtoisi kyetä analysoimaan yksilön käyttäytymistä, motivaattoreita ja tavoitteita. Tai löytää edes jonkun, ketä syyttää kaikesta. Tukiaisen tapauksessa tuntuu hirvittävältä vääryydeltä, että ihminen on lopulta vastuussa itse itsestään ja tekemisistään.
Keikka alkoi puheella, joka käsitteli äkäiseen ja syyttävään sävyyn jotain YouTubessa pyörinyttä "kohuvideota" (en tiennyt, mistä videosta oli kyse). Tukiainen puolusteli muotojaan kertomalla olevansa "siunatussa tilassa". Yleisö, jota oli lavan edessä ehkä kolmisenkymmentä, vaikutti olevan kiinnostuneempi valkoisesta paksusta kangaskaistaleesta, joka vilkkui Tukiaisen pyllyvälissä joka kerta kun tämä kääntyi selin yleisöönsä. "Onks sulla vaippa?" tyyliset kommentit yleisöltä saivat Tukiaisen äänen väpättämään vaivaantuneesti. Oletettavasti pakarat paljastava vaaleanpunainen ruutumekko oli neidin oma valinta. Silti tilanne oli kiusaantunut puolin ja toisin.
En aio arvostella keikan musiikillista puolta. Johanna Tukiainen esitti kolme biisiään (mm. uuden singlensä "SEX") taustanauhan kanssa. Jokaisen biisin välissä hän piti pienehkön aggressiivissävytteisen puheen omasta elämästään. Hän on kuulemma hankkinut koiranpennun, joka on parempi kumppani kuin yksikään suomalainen mies. Vauva tulossa. Ja jos tästä maasta ei löydy hälle sopivaa miestä, niin sitten hän lähtee ulkomaille. Te kaikki voitte haistaa paskan, tuntui olevan keikan syvin sanoma. Siis sen lisäksi, että biisien sanat käsittelivät julkisuutta varsin positiiviseen ja ihailevaan sävyyn.
Keikasta jäi voimaton olo. Luulin, että olisi naurattanut, mutta sen sijaan itketti.
Esityksen jälkeen kävimme tervehtimässä esiintyjää, joka totesi olevansa todella väsynyt. Hän suostui kuitenkin yhteiskuvaan.
Sanotaan, että ihminen on kykenevä tekemään valintoja. Toivon, että hän saa jostain apua vauvan hoitoon ja tekee jatkossa ehkä toisenlaisia valintoja. Huumorintajuni ei oikein riittänyt tähän.

120 Senttinen mies-strippari esiintyi oikein ansiokkaasti ja hyvällä asenteella. Joskin show oli turhan kesy.

Illan erityismaininta menee ystävälleni Inkerille, joka vakuutti esiintymistaidoillaan. Kokonaisuudesta todettakoon, että esiintyjän ammatti vaatii itsevarmuutta, luovuutta ja pilkettä silmäkulmaan. Oli kyseessä sitten mikä ala tahansa.

Oppia ikä kaikki.

Kuukauden kulttuurikaupunki Joensuu!

Puolikas pullollinen liian kallista punaviiniä lasissa, suljin silmät ja heiluin. Olimme Jätkäjätkien keikalla Teatteriravintolassa. Lasiterassilla on syksyisin kylmä, paitsi silloin kun se on ahdettu täyteen tanssivia ihmisiä.
Torstai-iltaan mahtui myös Juha Hurme. Puupää -monologi sai tuntemaan nuoreksi ja tietämättömäksi. Pekka Puupää -yleissivistyksessäni on aukkoja, täytyy myöntää. Hurme esiintyi, yllätysyllätys, kokeneesti ja sellaisella karismalla, että tarinankertojan taitojen todistaminen pienellä näyttämöllä oli hintansa väärti. Bertolt Brechtin aikana palelin lasiterassilla, vaikka tila sopikin loistavasti esitykselle.
Kesämuistoissa Alppipuistossa kasvaa palmuja, päälläni on pelkät bikinit ja kädessä Eldorado-siideri. Jätkäjätkät soi taustalla.
Syksyllä parasta on itsesäälissä vellominen, kynttilät, pimeys. Mahtavaa olla alakuloinen ja lopulta todeta, että asiat on oikeastaan mukavasti juuri näin. Lisäksi Joensuuhun tuntuu keräytyneen aivan kamalan paljon ihania ihmisiä. Ikävöinti ja haikeus tuntuu olevan läsnä, mutta ei mitenkään häiritsevästi.

Tänään Joensuussa on Pornopäivät. Esiintyjinä mm. Johanna Tukiainen, lyhytkasvuinen mies sekä muita seksikkäitä. Kulttuurinharrastajina olemme totta kai menossa paikalle. Itseäni kiinnostaa nimittäin esittävä taide ihan laidasta laitaan.

mm. Simo Kellokumpu Kuopiossa, koulussa on kivaa ja muutama oivallus

Mutustan täytelakuja ja juon siideriä päättyneen kouluviikon kunniaksi! Sound & movement workshop alkoi maanantaina ja Simo Kellokummun workshop torstaina. Aikataulujen järjestämiseen meni hetki, mutta treenaaminen vuorotellen Outokummussa ja Kuopiossa osoittautui mahdolliseksi. (Muistan taas, kuinka paljon rakastan kiirettä ja fyysistä väsymystä!)

Välihuomio: Suurin muutos ensimmäisen ja toisen lukuvuoden välillä on tapahtunut asenteessani. Olen oppinut nauttimaan tästä koulusta. Ottamaan rennommin. Olemaan murehtimatta turhaan. Ei niin, ettenkö olisi toisinaan vieläkin itsepäinen uppiniska ja kiukuttelisi (sille päälle sattuessani) lähes asiasta kuin asiasta.
Luulen kuitenkin, että alan vihdoin oppia mistä oppimisessa on kyse.

Olen tutkiskellut ahkerasti epämukavuutta. Häpeän tunnetta/myötähäpeää, sosiaalista painetta eri tilanteissa ja ylipäätään sitä, mitä seuraa kun teen jotain, mitä en oikeastaan haluaisi.
Myönnän olevani niitä ihmisiä, jotka harjoittelevat mieluummin vaikeita asioita ensin piilossa muilta kuin paljastavat julkisesti etteivät tiedä mistä on kyse. Minulle on myös edelleen vaikeaa myöntää olevani väärässä. Olen mököttäjä.

Mököttäjä voi olla, vaikka ei kokisikaan tulleensa loukatuksi tai väärinymmärretyksi. Mököttäjä on tyyppi, joka ei tee jotain, koska ei osaa. Koska muut saattaisivat nauraa epäonnistumiselle. Pahinta olisi, jos ne muut kertoisivat vielä muillekin siitä epäonnistumisesta ja sitten nauraisivat yhdessä. Mököttäjän on vaikea muuttaa mielipidettään asioista jälkikäteen, kun mielipide on sanottu sen takana on seisottava. Mököttäjä miettii liikaa, mitä muut ajattelevat ja väittää sitten muille, että ei voisi vähempää kiinnostaa. Mököttäjä haluaa huomiota, vaikka pelkää sitä.

Olen onnekseni oppinut myöntämään itselleni asioita ja todennut samalla, että onneksi vain harvat niistä ovat sellaisia, joille ei voi tehdä mitään. Oikeastaan melkein kaikelle voi.



Keskiviikkona Servolla esitetään demoja sound & movement -workshopista. Luvassa ainakin yllätystalvi ja ehkä myös yllätysesiintyjä.

blogineitsyys meni, livejournalia ei lasketa

Perustin blogin ja menin samantien lukkoon. Uhosin kaikille kirjoittavani siitä, miten asiat on ja lopulta kirjoittaessani totean, että uhoanpas minä paljon. Syytän siitä Outokumpua, tanssitaidetta ja jääräpäisyyttä. Kiitän kahta viimeistä siitä, että olen löytänyt turvallisen kuplani, jossa aukoa päätä vahingoittamatta ketään.
Ja tähän väliin taas totean, että en minä ole oikeasti näin kova, kunhan vain uhoan. Olen myös hyvä pyörittelemään sanoja lauseissa sanomatta lopulta yhtään mitään tai toistamalla jo sanottua.
Tanssisooloja vääntäessäni olen toistuvasti päätynyt kysymykseen, "ketä kiinnostaa?". No vastaus on, että ei ketään, jos ei minuakaan. Blogin kirjoittaminen on vähän saman suuntaista itsensä ympärillä pyörimistä. Tai oikeastaan itsensä kanssa, ihmisten edessä, pyörimistä. Ajan voisi varmasti käyttää paremminkin. Outokummussa aikaa on enemmän ja itsen kanssa pyöritään päivittäin, joten maksimoidakseni tämän kolmivuotisen itselle pyhitetyn tutkiskelumatkan tehokkuuden, perustan blogin. Toisaalta toivoisin sen olevan ennemmin duetto tai ryhmätyö kuin soolo. Kommentointi on siis toivottua ja sallittua.

Viime viikonloppuna totesin, että Helsinki tekisi tähän väliin hyvää. Kaurismäkiromantiikallakin on rajansa ja Uralin pihlaja on kuultu karaokessa jo tarpeeksi monta kertaa. Hetkellistä helpotusta olen saanut Joensuusta, Kuopiosta ja Jyväskylästä, mutta haluaisin jo äidin luo! Tokmannilla on rumia vaatteita ja kirppiksellä tavarat vaihtuvat liian harvoin. Uimahallin höyrysauna on remontissa eikä kansalaisopiston zumbatunnit kiinnosta.
Koulussa alkoi sound&movement -kurssi, joka toteutetaan äänisuunnittelun opiskelijoiden kanssa. Demo viikon päästä keskiviikkona ja blogipäivitys aiheesta varmaan samoihin aikoihin. Tanssiminen kiinnostaa! Ja lähestyvä Lontoon matka!